Olen taas liikkeellä, kun se tapahtuu. Käsi ojentuu, näen silmäkulmastani kiiltävän paperipalan ja ennen kuin ehdin ajatella, olen jo tarttunut siihen. Jälleen yksi vaaliflaijeri. Niitä on kaikkialla: rautatieasemalla, yliopiston käytävällä, Hämeenkadulla ja ratikassa. En pääse pakoon.
Ja taas kotonani on uusi nippu rutattuja kartonkilehtisiä, joihin en enää ikinä palaa. Vaalien jälkeen kehtaan heittää ne paperinkeräykseen. Luonnon kiertokulku taitaa olla kuitenkin kädestä käteen ja siitä lähimpään roskikseen. Kun ei kehtaa kieltäytyä.
Flaijerit ovat kuin poliittista siitepölyä, joka tarttuu kaikkialle.
Onko kukaan koskaan tehnyt äänestyspäätöstä flaijerin perusteella? Kävellyt kotiin, tutkinut esitteen ja painanut numeron mieleen. Erityisesti kunta- ja aluevaalien alla kaikissa tuppaa olemaan sama litania. Parempaa koulutusta, nopeampaa terveydenhuoltoa ja vastuullista päätöksentekoa. Muistaako kukaan näitä äänestyspäätöstä miettiessään, jos eroja lupauksissa ei ole? Entä flaijereiden hiilijalanjälki ja hinta, mikä on lopullisen äänen hinta?
Jalkauduin keskustaan tivaamaan pahaa aavistamattomilta flaikuttajilta miksi juuri katukampanjointi ja flaikkujen jakaminen oli valikoitunut kampanjointikeinoksi. Vastaus oli yksinkertainen:
Raha. Tai pikemminkin sen puute.
Mitään syvällisempää analyysiä en saanut. Mutta ehkä juuri siksi kaduilla näkyy pääasiassa vihreiden ja vasemmistoliiton ehdokkaita. Kokoomus ja demarit taas löytyvät bussipysäkeiltä ja lehdestä. Perussuomalaiset ovat ilmeisesti jo luovuttaneet. Traktorilla ajaminen Hämeenkadulla on kielletty, joten keskustakin taitaa kampanjoida siellä, missä on vielä metsää hakattavaksi.
Jos mainoksia on kerta jaettava, niin millainen olisi täydellinen vaaliflaijeri?
Ensinnäkään, se ei saa olla liia iso. Oikeastaan mitä pienempi, sitä parempi. Täydellinen flaikku on kartonkinen käyntikortti. Se mahtuu taskuun, tuntuu arvokkaalta, ei rypisty ja jää talteen. Käyntikortista tulee arvostettu olo. Siihen saattaa palata siihe vielä uudestaan kotona.
Monikäyttöinen flaijeri voisi toimia ehkä hyvänä lasinalusena– ainakin jos sen tekisi pyöreänä tai vahvemmasta kartongista. Kukapa ei haluaisi laskea tuoppiaan Antti Lindtmanin naamalle.
Lupauksia mainokseen ei kannata kirjoittaa, ellei keksi jotain ovelaa. Sen sijaan naama, nimi ja vaalilause kannattaa laittaa isolla. Ehkä linkki sosiaaliseen mediaan tai qr-koodi omiin vaalikonevastauksiin. Jos on rohkea niin oma puhelinnumero tuo lähestyttävyyttä.
Entä jos flaijeriin nitoo karkin? Olisiko se houkuttelevampi ja jäisi talteen. Tai jos vaalimakkaran käärisi paperiin, joka toimisi myös mainoksena. Kynät ovat myös tehokas tapa jäädä äänestäjän arkeen. Tämän erityisesti yritykset ovat ymmärtäneet.
Myös haalarimerkit toimivat, kuten Atte Harjanteen “Missä sotku? Tässä Harjanne” ja kokoomusopiskelijoiden “Suojasi punoitusta vastaan”. Kiinnitetty haalarimerkki on pitkän ajan mainosta ja tarpeeksi harvinaisina kasvattavat mielenkiintoa niitä kohtaan.
Huumorin ystäville suunnatut puolueiden omat kondomit, kuten perussuomalaisten “harjoitus tekee mestarin” ja demarinuorten “kaikkea ei tarvitse niellä” luovat juurikin sitä rentoa ja humoristista kulmaa, jolla myös nuorempia on helpompi lähestyä.
Mutta entä jos Petteri Orpo jakaisi vaaliflaijereita ratikkapysäkillä? Olisiko häneltä saadun flaijerin arvo suurempi, vai lentäisikö se roskikseen yhtä nopeasti kuin muidenkin? Orpon jakaman kokoomuskondomin voisin kyllä ottaa muistoksi.
Seuraavan kerran, kun kuljen keskustan läpi ja vaaliflaijeri ojentuu kohden, katson jakajaa silmiin, hymyilen ystävällisesti ja sanon “ei kiitos”. Enkä siksi, että en välittäisi politiikasta, vaan siksi, koska minulla on jo ihan tarpeeksi kierrätettävää.
Välihuuto 
Jätä kommentti